Eveliina Viitanen: Muuttoliikettä ei voi pysäyttää, mutta sitä voi hallita

Viime viikolla sadat kansalaisyhteiskunnan ja valtioiden edustajat kokoontuivat jälleen yhteen pohtimaan siirtolaisuutta ja kehitystä. Kuusi kuukautta aiemmin saman asian äärelle kokoonnuttiin Dhakassa, Bangladeshissa, jossa muuttoliike on vähintään yhtä ajankohtainen asia kuin meillä Euroopassa. Nyt kokouksen isäntänä oli Saksa ja paikkana Berliini. ”Kaupunki jota kerran jakoi muuri ja piikkilanka, mutta joka nyt on yhtenäisyyden ja moninaisuuden symboli”, kuten tapahtumassa kansalaistoimijoita edustanut Wies Maas asian runollisesti ilmaisi.

Maailmassa on tällä hetkellä yli 240 miljoonaa kansainvälistä siirtolaista, eli ihmistä jotka asuvat jossain muussa kuin omassa synnyinmaassaan. Maailmassa on myös yli 65 miljoonaa ihmistä, jotka ovat joutuneet lähtemään kodeistaan pakon edessä. Toisin sanoen liikkeellä on ihmisiä, jotka liikkuvat maasta toiseen omasta tahdostaan työn, koulutuksen tai paremman elämän perässä. On myös ihmisiä, jotka eivät olisi halunneet lähteä, mutta joiden oman kotimaan tilanne on pakottanut liikkeelle: niitä jotka ovat paenneet sotia, vainoa tai luonnonmullistuksia.

Ilmiö ei ole uusi, mutta sen laajuus on. Lisäksi se ulottuu uudella tavalla uusille alueille. Tätä ilmiötä olemme päässeet seuraamaan läheltä myös täällä pohjoisessa. Ihmisryhmät, joita emme aiemmin täällä juuri nähneet, ovat kulkeneet nyt pidemmän matkan ja yrittävät rakentaa uutta elämää kaukana kodeistaan, uudessa ympäristössä. Tehtävä ei ole heille helppo, eikä siinä mukana oleminen tunnu aina olevan aivan mutkatonta myöskään vastaanottaville yhteiskunnille ja yhteisöille. Tämä olikin Berliinistä mukaan ottamani selvä viesti: rasismiin ja muukalaisvihaan tulee puuttua, mutta samalla on kyettävä keskustelemaan avoimesti peloista, joita muuttoliike vastaanottavissa yhteisöissä aiheuttaa. Tarvitaan avoimuutta ja kanssakäymistä kaikkien eri toimijoiden kesken. Tulijoiden integroimiseen täytyy ottaa mukaan niin siirtolaiset kuin paikallinenkin yhteisö.

Osallistuin Berliinin konferenssiin Kehyksen siirtolaisuus ja kehitys -työryhmän jäsenenä ja samalla kahdessa eri roolissa. Osana Suomen virallista valtiodelegaatiota sain olla seuraamassa miten valtiot kävivät keskustelua toistensa ja kansainvälisten organisaatioiden kanssa. Näissä saleissa keskusteltiin siitä, millaisia kansainvälisiä sopimuksia muuttoliikkeen ympärille pitäisi rakentaa. Toisaalta suomalaisten järjestöjen ja Pelastakaa Lasten edustajana pääsin samoihin pöytiin muiden kansalaistoimijoiden kanssa pohtimaan kansalaisyhteiskunnan roolia kansainvälisten sopimusten valmistelussa, toimeenpanossa ja seurannassa.

Tuntui etuoikeutetulta päästä kuulemaan näitä tahoja, joilla on valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten ympäri maailmaa liikkuvia naisia, miehiä ja lapsia tulevaisuudessa kohdellaan. Samalla vähintään yhtä suuri etuoikeus oli päästä keskustelemaan niiden toimijoiden kanssa, joilla oli ensi käden ymmärrys siitä, mihin kyseiset päätökset tulevat vaikuttamaan. Mukana oli järjestöjä, jotka tekevät päivittäin töitä ihmiskaupan uhrien, paperittomien lasten, alistettuna vieraassa maassa työtä tekevien siirtolaisten ja lapsensa muuttoliikkeessä kadottaneiden vanhempien kanssa. Mukana keskusteluissa oli myös harvinaisen suuri joukko henkilöitä, jotka itse edustivat kohderyhmää: työn perässä maasta toiseen muuttaneita siirtolaisia, sotia paenneita pakolaisia, lapsensa menettäneitä äitejä ja isiä sekä nuoria, jotka olivat itse kokeneet millaista on joutua lapsena säilöön tai lähetetyksi pois oman perheen luota vääränlaisen statuksen vuoksi.

Berliinin konferenssissa keskityttiin siirtolaisuuteen liittyvään kansainväliseen sopimukseen, joka on määrä allekirjoittaa ensi vuonna. Samalla, kun juhlittiin foorumin kymmenvuotispäivää, pöydällä oli monia sellaisia asioita, joita ei ole aiemmin kyetty käsittelemään yhdessä. Valtioilta löytyi rohkeutta puhua regularisoinnista, mikä koskee ilman valtion hyväksyntää maassa olevien siirtolaisten aseman laillistamista. Mietittiin myös entistä avoimemmin, onko oikein kriminalisoida ihmisiä vain koska he ovat lähteneet liikkeelle. Lapsijärjestöjen kanta tähän tuntui olevan hyvin yhteneväinen: lapsen pakolaisuudesta tai siirtolaisuudesta johtuva lapsen säilöönotto ei ole lapsen edun tai oikeuksien mukaista. Tälle toimintamallille on kehitettävä vaihtoehtoja.

Monet valtiot ja kansainväliset järjestöt tuntuivat olevan myös yhtä mieltä siitä, ettei tulevien sopimusten tavoitteena ole missään mielessä muuttoliikkeen lopettaminen. Siirtolaisuus on pääosin positiivinen ilmiö. Siirtolaisten avulla voidaan paikata muun muassa ikääntyvää väestöä ja työvoimapulaa; toisille valtioille siirtolaisten kotiin lähettämät rahasummat ovat merkittävä tulonlähde. Lisäksi todettiin, että liikettä on mahdotonta pysäyttää, mutta sitä voi hallita. Tavoitteena on, että jokainen ihminen, joka lähtee liikkeelle, ei tee sitä pakotetusti eikä turvattomia reittejä käyttäen. Jokaisen pitäisi lähteä omasta vapaasta tahdostaan, turvallisesti ja hallitusti. Ja valtioiden tehtävänä on varmistaa, että jokaisen liikkeellä olevan lapsen, naisen ja miehen ihmisoikeudet toteutuvat niin lähtiessä, liikkeellä ollessa kuin määränpäässä.

Eveliina Viitanen

Kirjoittaja on Pelastakaa Lasten suunnittelija ja hän osallistui Global Forum on Migration and Development -konferenssiin Berliinissä kesäkuussa.

Lue lisää Kehyksen siirtolaisuus ja kehitys -työryhmästä.

4.7.2017