Järjestöt murroksen edessä

Viime päivinä olemme taas kerran saaneet seurata käsittämättömiä tapahtumia eri puolilla maailmaa. Suomen Turku koki omassa yhteiskunnassamme jotain poikkeuksellista. Yhdysvalloissa kadut ovat vallanneet hampaisiin saakka aseistetut uusnatsit, jotka vaativat valkoisen miehen herruutta takaisin.

Samaan aikaan nuoret mustat naiset tuovat julkisesti esille heidän päivittäin kokemaansa rasismia ja seksismiä. Demokraattisen yhteiskunnan kannalta kaikilla on oikeus ottaa julkinen tila käyttöönsä ja tuoda mielipiteensä rauhanomaisesti esille.

Samalla kun ihmiset marssivat kaduilla, pysyvät järjestöjen kokoussalit ja jäsenlistat kuitenkin puolityhjinä ja ammottaa poliitikkojen ja kansalaisten välillä aukko. Ihmisten tarve edistää itselleen tärkeitä asioita ei ole kadonnut, mutta aktiivisuuden muodot ovat muuttuneet. Niin järjestäytynyt yhteiskunta yleensä kuin järjestöt erityisesti ovat nyt murroksen edessä: joko sopeudumme uusiin haasteisiin ja osallistumisen tapoihin sekä muokkaamme omaa toimintaamme, tai menetämme pala palalta sekä legitimiteettimme että ennen pitkää oman merkityksemme.

Ihmisten passiivisuus yhteisiä asioita kohtaan, näköalattomuus omassa elämässä ja ääritoimena terrorismi ovat kaikki seurausta nykymuotoisesta maailmanymmärryksestä. Väitän, että niin poliittiset päättäjät kuin muutkin yhteiskunnalliset toimijat ovat hukanneet visionsa. Pyrkimys johonkin itseään suurempaan ja merkitykselliseen muutokseen uupuu, kun tavoitteeksi asetetaan pikemminkin oman aseman paaluttaminen.

Kun lukee Suomen hallitusohjelmaa, EU:n komission tulevaisuussuunnitelmia, järjestöjen strategioita ja muita vastaavia dokumentteja, tärkein anti keskittyy oman roolin vartioimiseen ja resurssien keräämiseen itselle tai omalle yhteisölle yhteisen hyvän kustannuksella. Kestävä kehitys ei kuitenkaan ole nollasummapeliä – se mikä on yhdeltä pois, ei välttämättä automaattisesti kuulu toiselle. Yhdessä tekemällä saamme aikaan paljon enemmän kuin kilpailemalla toisiamme vastaan.

Osallistuin heinäkuussa lukuisiin kansalaisjärjestöjen ja -aktivistien keskusteluihin näistä aiheista kestävän kehityksen tavoitteiden seurantakokouksen aikaan New Yorkissa. Jo useamman vuoden ajan pinnan alla kytenyt huoli ammattimaisten ja ruohonjuuritason liikkeiden välillä olevasta kitkasta on nyt syttynyt tuleen.

Sohaisimme muurahaispesää jo vuonna 2013 järjestämällä DEEEP-hankkeen puitteissa ison foorumin. Toimme Johannesburgiin eri kansalaistoimijoita yhteen ja onnistuimme saamaan yhteisen näkemyksen tavoitteistamme. Globaalia tsunamia emme saaneet aikaan, mutta yksittäisiä hienoja esimerkkejä löytyy kylläkin muun muassa Etelä-Amerikasta, jossa rakennettiin eri ikäpolvien yhteisiä hankkeita ammattimaisten järjestöjen tuella, mutta toimijoiden päätösvallalla.

Kuilu ammattimaisten ja kansalaisliikkeiden välillä on lisääntynyt kaikkialla maailmassa. Esimerkkejä kansalaisten oma-aloitteellisuudesta löytyy niin Filippiineiltä, Yhdysvalloista, Suomesta kuin Iso-Britanniasta.

Kansalaisjärjestöt koetaan usein byrokraattisiksi, hitaiksi ja elitistiksi. Nuoret eivät halua liittyä järjestöihin, joissa odotetaan heti valtavaa sitoutumista ja byrokratian pyöritystä, vaan he haluavat toimia tärkeäksi kokemiensa asioiden edistämiseksi nopeasti ja spontaanisti.

Viimeisimmässä nuorisobarometrissa 1 900 suomalaisnuorta vastasi kysymykseen omasta tyytyväisyydestään elämäänsä. Tyytyväisyys omaa elämää kohtaan oli vain osittain kytköksissä materiaaliseen vaurauteen, ja se selittyi enemmän luottamuksella omaan elämään, tulevaisuuteen sekä muihin ihmisiin. Kulttuuriseen moninaisuuteen, ekologiseen kestävyyteen ja yhteiskunnan eheyteen liittyvät arvot ja niiden toteuttaminen omassa elämässä luonnehtivat tyytyväisimpiä nuoria.

Mitä järjestäytyneen kansalaisyhteiskunnan sitten pitäisi tehdä? Hyvään alkuun pääsee sillä, että kiinnittää erityistä huomiota oman toiminnan kirkastamiseen ja toimintatapoihin. Mikä ohjaa järjestön toimintaa? Valtionavun painotukset vai omat tavoitteet? Miten luomme tilaa kansalaistoiminnalle, joka ei perustu vain varainhankintaan? Miten vastaamme maailman murrokseen, ja kanavoimme kansalaisten mielipiteet osaksi kansalaisjärjestöjen sanomaa?  Ja miten jaamme vastuuta, emmekä haali kaikkia toimintoja saman katon alle?

Suurta muutosta ei saada aikaan, ellei uskota suurempaan tavoitteeseen, ihmisen arvokkuuteen ja siihen, että jokainen voi vaikuttaa omalla panoksellaan paremman järjestelmän rakentamiseen. YK:n pääsihteerikin on töissä meille lähes 8 miljardille ihmiselle.

 

Rilli Lappalainen

Kirjoittaja on Kehyksen pääsihteeri

22.8.2017