On uuden aikakauden aika

Istun Phnom Penissä torin kupeessa kuuntelemassa tukka pystyssä paikallisen kollegani päivitystä hänen arjestaan. Yli puolet oppositiopoliitikoista on jo paennut maasta.

Osa heistä on vankilassa ja maan hallitus on julkisesti ilmoittanut tekevänsä lopun oppositiopuolueen vielä jäljellä olevista istuvista kansanedustajista. Muun muassa köyhempien ihmisten maanomistusoikeutta puolustavien kansalaisjärjestöjen edustajia seurataan ja heille viestitään jatkuvasti, että heitä tarkkaillaan.

Pakistanilainen kollegani pääsi juuri ulos vankilasta, ties kuinka monennenko kerran. Sambialainen kollegani taas joutui juuri sinne. Minun tarvitsisi tehdä aika paljon, ennen kuin löytäisin itseni samanlaisesta tilanteesta. Tästä olen kiitollinen Suomelle.

Olen Kambodzassa kansainvälisen International Forum of National NGO Platforms -järjestön kokouksessa, kansalliset kattojärjestöt kokoavan kansainvälisen järjestön varapuheenjohtajan ominaisuudessa. Täältä katsoen Suomen ongelmat ovat kyllä totisesti pieniä.

En kiistä, etteikö Suomi voisi tehdä asioita vieläkin paremmin. Meidän tulisi maailmalla entistä vahvemmin panostaa niihin asioihin, joista meidät tunnetaan: tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja laadukkaaseen opetukseen, avoimeen ja demokraattiseen yhteiskuntaan, hyvään hallintoon, korruption kitkemiseen, tasa-arvoon sekä pitkäjänteiseen työhömme kestävän kehityksen juurruttamiseksi. Jostain kumman syystä nämä eivät kuitenkaan ole nousseet meidän vientituotteiksemme.

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen on viime aikoina henkilökohtaisesti profiloitunut naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana, mutta politiikan toimeenpanossa se ei vielä näy. Koulutusasiat ovat kyllä esillä suomalaisen koulujärjestelmän viennissä ulkomaille, mutta läpileikkaavasti tai johdonmukaisesti koulutus ei ole lyönyt läpi ulkopolitiikassamme.

Kestävän kehityksen toteutus muodostaa tästä onneksi positiivisen poikkeuksen. Kestävässä kehityksessä olemme totisesti kehittäneet todellisia innovaatioita, kuten esimerkiksi jo yli 20 vuotta käytössä olleen monitoimijamallimme ja kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksemme. Näitä olen itsekin viimeiset vuodet edistänyt aktiivisesti niin Suomessa kuin maailmalla. Aika pienillä resursseilla työtä on kuitenkin toistaiseksi Suomessa tehty.

Suomi on yksi maailman harvoja maita, joissa vapaa sivistys- ja kansalaistoiminta on ollut keskeinen osa maan historiaa ja rakentamista. Kaikkia maita koskeviin kestävän kehityksen tavoitteisiin saatiin pari vuotta sitten koulutuksen alatavoitteeseen ensimmäistä kertaa mukaan esimerkiksi ihmisoikeus-, ympäristö-, rauhan- ja globaalikasvatukset. Se ei ollut helppoa, sen voin omakohtaisesti todistaa. Esimerkiksi Saudi-Arabian kaltaiset maat eivät kauheasti arvostaneet, kun lobbasimme kansalaisten oikeuksia – ja vielä sitä, että niitä pitäisi opettaakin kansalaisille!

Suomalaiset kehitysjärjestöt ovat päättäneet selvittää, onko niillä eväitä muodostaa uudenlaista katto-organisaatiota vastaamaan maailman haasteisiin. Nämä haasteet eivät enää ole vain perinteisen käsityksen mukaisia kehitystoimia köyhemmissä maissa. Mallia voi ottaa vaikkapa YK:n jäsenmaista, jotka jo pari vuotta sitten uskalsivat sopia kestävän kehityksen tavoitteista. Samalla päästiin myös sopuun kestävän kehityksen filosofiasta, eli Agenda 2030:n keskeisistä periaatteista, joita ilman tavoitteistakaan ei ole mitään kestävää hyötyä.

Agenda 2030:n tulisi tarkoittaa, että kehitysyhteistyössä alkaa uusi aikakausi. Enää ei ole jakoa kehittyneisiin ja kehitysmaihin, vaan olemme kaikki samalla viivalla kehittymässä yhdessä. Meidän kaikkien tulee uskaltaa tarkastella omia pinttyneitä ajatuksiamme ja niitä tukevia rakenteita kriittisesti ja kehittyä, kuten Satu Hassikin kirjoitti jo vuonna 1990.

Niin kuin kaikkien maailman maiden, myös meidän järjestöjen on syytä kääntää kriittinen katse itseemme ja uskallettava liikkua muuttuvan maailman mukana. Meidän lisäarvomme voi tulla suomalaisista vahvuuksista, pitkät perinteet omaavasta yhteistyöstä eri toimijoiden kanssa sekä positiivisten ratkaisumallien luomisesta, eli siltojen rakentamisesta, ei pikkuvaivoista räksyttämisestä. Ja räksyttämisenhän me järjestöt osaamme. Esimerkiksi yksityissektori saa usein kuulla meiltä kuultavansa, mutta kun katsotaan vaikkapa KekeArvi-hankkeen tuloksia tehtyjen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumusten lukumääristä, ovat yritykset meitä valovuosia edellä.

Kaikkia maita koskevat kestävän kehityksen tavoitteet ja periaatteet tulisi nähdä myös järjestöjen työn selkärankana. Maailman yhteiset haasteet eivät pysähdy maiden rajoille. Tulevaisuuden ratkaisut on löydettävä aivan eri keinoilla kuin mihin suomalaisetkin järjestöt ovat tottuneet.

Suomalaisena kansalaisyhteiskuntana meidän pitää oppia toimimaan joustavammin, hyödyntämään valtavaa kollektiivista osaamistamme paremmin ja käyttämään saamamme koulutusta ja hyvinvointia fiksuihin, uusiin ratkaisuihin. Järjestöjen yhteistyörakenteella voi olla tärkeä rooli uuden tilan luomisessa uudenlaisille kumppanuuksille. Se voi tehdä uusia avauksia alueilla, joita muut järjestöt eivät vielä seuraa, toimia itse esimerkkinä oppivasta organisaatiosta, sekä luoda tilaa jäsentensä osaamiselle ja tukea osaamisen vahvistumista.

Uudenlaisen vision muodostaminen suomalaisten kehitysjärjestöjen osalta on parhaillaan käynnissä. Kehyksen ja Kepan jäsenet ottavat kantaa siihen marraskuun lopussa syyskokouksissaan.  Silloin selvinnee jotain siitä, kuinka suureen muutokseen järjestöt ovat valmiita.

Ihailimme yhtenä iltana Mekong-joen jokiristeilyllä luonnon ihmeitä kohdassa, jossa neljä jokea yhtyvät. Sellainen vesimassa vetää ihmisen hiljaiseksi. Juttelimme siitä, millaisia eri maiden kehitysyhteistyövirkamiesten asenteet Kambodzan kansalaisyhteiskunnan tilaa kohtaan ovat. Yhä useammin suhtautuminen kansalaisten oikeuksien puolustamiseen ja järjestötyöhön on kriittistä, ja järjestöiltä kaivataan vain konkreettisia palveluja aidon dialogin ja yhteistyön sijaan.

Tämä kehityskulku on huolestuttava, ja kansalaisyhteiskunnan tilaa on ehdottomasti suojeltava. Emme voi hyväksyä sitä, että kollegamme maailmalla joutuvat kaltereiden taakse siksi, että he ilmaisevat mielipiteensä.

Kansalaisyhteiskunnan merkitys kestävälle kehitykselle sekä potentiaali saavuttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ja tuoda kansalaisten viestejä päättäjien tietoisuuteen on valtava. Samalla on kuitenkin pidettävä kirkkaana mielessä, miksi me tätä työtä oikein teemme. Haluamme kestävää kehitystä kaikille – sosiaalisesti, ekologisesti, taloudellisesti ja hallinnollisesti kestävää kehitystä, josta ketään ei jätetä jälkeen. Tämän johtotähden on ohjattava kaikkea toimintaamme.

Vahva kansalaisyhteiskunta on loppujen lopuksi myös meistä itsestämme kiinni. Näin ainakin täällä, vahvalle kansalaisyhteiskunnalle rakentuvassa Suomessa. Meidän on realisteina tunnistettava se tosiasia, että saatamme sulkea itseltämme ovia ja menettää liittolaisia, jos neuvottelupöytiin kutsun saatuamme tarjoamme ratkaisujen sijaan liian kärkkäästi muotoiltua kritiikkiä. Kovaakin kritiikkiä voi ja tulee järjestöjen esittää, mutta jos sillä aidosti haetaan pitkäjänteistä muutosta, eikä vain näkyvyyttä, on esittämisen tapaa harkittava tarkkaan. Emmekä me voi uskottavasti vaatia rakentavaa dialogia ja johdonmukaisesti kestävää kehitystä tukevia toimia toimimatta näin myös itse.

Vahvasta kansalaisyhteiskunnastahan saa satavuotias Suomikin olla kiitollinen.

Rilli Lappalainen

Kirjoittaja on Kehyksen pääsihteeri

1.11.2017