Rilli Lappalainen: Tyynenmeren saarten myrskyisät haasteet

Niin sanotut pienet saarivaltiot, niin kuin ne tunnetaan YK-kielellä, ovat viime aikoina oikeutetusti alkaneet käyttää itsestään nimeä suurten merien maat. Sen myötä ehkä liian vähälle huomiolle jäänyt maailmankolkka toivottavasti nousisi useammin yli uutiskynnyksen. Nyt usein toistuvat syklonit tai taifuunit eivät valitettavasti ainakaan Euroopassa tilaa saa.

Itse järkytyin ja tajusin taas oman rajallisuuteni vieraillessani Fidzillä, kun en muistanut Yhdysvaltojen 1950-luvulla tehneitä ydinräjäytyskokeita, joiden seurauksena Marshall-saarilla on edelleen sukupolvelta toiselle periytyviä syöpiä ja muita ydinräjäytyskokeista johtuvia oireita. Alueen maaperä ja meri ovat tietenkin myös saaneet oman osuutensa tästä.

Yli 700 kansalaisjärjestöammattilaista, aktivistia ja ihmisoikeuspuolustajaa sadasta maasta kokoontuivat joulukuun alussa suurella joukolla tähän maailmankolkkaan. Tämä oli hieno lobbausvoitto alueen järjestöille. Aivan oikeutetusti on meidän muiden vuoro myöskin tehdä tuo pitkä matka, kun sikäläiset kollegat ovat aina ne, jotka joutuvat pitkämatkalaisiksi. Kyseessä oli siis kansalaistoimijoiden globaalin CIVICUS-verkoston lippulaiva eli 1,5 vuoden välein järjestettävä kansalaisyhteiskuntaviikko.

Kehyksen aikoinaan koordinoima DEEEP-hanke vaikutti merkittävästi tapahtuman luonteeseen eli siihen, että varsinaiset toimijat eli aktivistit ansaitsevat enemmän tukea myös järjestäytyneeltä kansalaisyhteiskunnalta. Kun pidimme vastaavaa tilaisuutta Johannesburgissa vuonna 2013, ei asiasta vielä puhuttu niin suoraan kuin nyt. Nyt ei enää pelätä sanoa ääneen, että järjestöjen ammattimaisuudessa on myös haittapuolia ja erittäin harva järjestö malttaa pitää itsensä riittävän pienenä ja ketteränä nopeasti tapahtuville muutoksille.

Erityisesti pohjoisten järjestöjen olisi arvokasta oivaltaa, että ne iankaikkiset pelisäännöt eli ihmisten voimaannuttaminen ottamaan asiat omiin käsiinsä, sopii myös järjestöjen oman työn ohjenuoraksi. Niin kauan kuin ammattilaiset hoitavat käsillä olevat ongelmat, antamatta tilaa aktiivisille, paikallisille kansalaisille, palokuntatyömme jatkuu ja varsinaista kestävää vaikutusta ei saada aikaiseksi.

Siksi olikin taas kerran niin loistavaa keskustella esimerkiksi eteläafrikkalaisen Kumi Naidoon kanssa. Naidoo on muun muassa Civicuksen ja kansainvälisen Greenpeacen entinen pääsihteeri, ja hän vetää parhaillaan Africans Rising -liikettä. Sen tavoitteena on saada afrikkalaiset itse ottamaan vastuuta ja ratkomaan paikallisia haasteita. Liikkeellä on konkreettinen tavoite myös olla taloudellisesti valtioista riippumaton eli se tavoittelee miljoonaa afrikkalaista lahjoittajaa, jotka lahjoittavat dollarin kuukaudessa liikkeelle.

Ajauduin kahden ystäväni kiivaan keskustelun keskelle, kun he vertasivat kokemuksiaan maidensa pähkähullujen presidenttien toimista. Kyseiset maat ovat Tunisia ja Yhdysvallat ja kyseessä Tunisiassa erityisesti ennen arabikevättä vallassa olleet. Tosin kovin korkeita tyylipisteitä eivät Tunisian nykyisetkään johtajat saa. Molempien ystävieni kommenteissa esiin nousi mielenkiintoisesti se, että yksittäiset aktiiviset ihmiset nuorista varttuneempaan väkeen ovat ne, jotka toimivat. Kansalaisjärjestöt eivät. Tai jos toimivat, niin ennen kaikkea ne yrittävät turvata omia mahdollisia tukiaan.

Hassu tilanne monilta osin. Saman huomasimme Development Perspectives -järjestön Paul Crewen kanssa, kun vedimme oheistapahtumaa aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä kestävän kehityksen toteutumisessa. Otsikossa ollut sana education ohjasikin ihmiset joko täysin pois tilaisuudesta tai rajoitti heidän ajatteluaan aluksi aika vahvasti kouluissa tapahtuvaan koulutukseen tai kasvatukseen. Keskustelun edetessä silmät kuitenkin avautuivat ja totesimme, että suurin osa paikallaolijoista itse asiassa tekee niin sanottua Global Citizenship Educationia eli globaalia kansalaiskasvatusta. Ja se on mitä parhain työväline kaventaa kuilua myöskin kansalaisten ja järjestöjen välillä.

Tämän päivän maailmassa on niin paljon haasteita ja samalla hyvin paljon myös resursseja löytää kestäviä ratkaisuja. Yritysmaailma tuottaa niitä, mutta pääasiassa voitontavoittelu mielessä. Missä ovat ne innovaatiot ja ihmisläheiset ratkaisut, joita järjestöt vaativat valtioilta, kuitenkaan itse niitä tuottamatta? Vai onko niin, että luovat kyvyt siirtyvät nyt yksityiselle sektorille, koska siellä on tilaa kokeilla, epäonnistua ja luoda uutta?

Rilli Lappalainen

Kirjoittaja on Kehyksen pääsihteeri

18.12.2017